Framme i Mynämäki blev vi varmt emottagna och fick även höra om hembygden och dess historia där. Föreläsningen jag höll anknöt till 600-årsjubileet av biskop Magnus tillträde 1412. Jubileumsåret presenterar ett digert program med bland annat ett stort seminarium i oktober - verkar mycket intressant!
Jag fick äntligen också en reell orsak att plocka fram en bok, som alltför länge legat enbart smått genombläddrad i bokhyllan, nämligen doktor Ari-Pekka Palolas doktorsavhandling från 1997 (Maunu Tavast ja Olavi Maununpoika - Turun piispat 1412-1460) - enligt programmet skall Palola även uppträda på höstens seminarium. Genom att jämföra smått vad Palola framhållit om biskop Magnus förhållande till birgittinerna med vad två artikelskribenter skrev i vår Birgittabok från 2003 samt med litet pikanta tillägg om bruket av biskopen, fick jag ihop en text som följer här (på finska, eftersom föredraget hölls på detta språk):
Maunu II Tavast ja birgittalaisuus
Arvoista kuulijat,
kiitos kutsusta puhua teille piispa Maunusta ja hänen yhteydestään birgittalaisiin ja birgittalaisuuteen. Piispa Maunu Tavast on ollut eräs Suomen 1400-luvun kiinnostavimpia hahmoja yhdessä sukulaisensa ja seuraajansa Olavi Maununpojan kanssa. Heitä voisi jopa kutsua ”kirkkoruhtinaiksi”, koska he olivat ensinnäkin aikaansa nähden huomattavan oppineita ja lisäksi he onnistuivat keräämään viransa puolesta huomattavat omaisuudet sekä vaikuttaa laajalti rälssimiehinä valtakunnan poliittisiin päätöksiin. Maunu II Tavastin aika virassa oli myös pitkä, 1412-1450, jolloin hän onnistui laajentamaan Suomen kirkollista hallintoa ja vetämään tärkeitä kirkollisia rakennushankkeita. Maunun suhdetta birgittalaisuuteen on sivuttu monen arvostetun keskiajantutkijan toimin, viimeksi asiaa on laajemmin käsitellyt tutkija Ari-Pekka Palola väitöskirjassaan. Asiaa käsiteltiin myös populaarissa Pyhä Birgitta-kirjassa vuonna 2003.
Vuonna 1997 oli aikakin, että 1400-luvun piispat Maunu ja Olavi saivat omaelämäkerran Palolan väitöskirjan muodossa. Palola näyttää hyvin, miten ristiriitaisiin tulkintoihin tutkijat ovat sadan vuoden aikana tulleet koskien Maunun elämää ja työtä. Ensinnäkin on arveltu, että piispa olisi syntynyt jo 1357, mutta Palola on päätynyt siihen, ettei olisi todennäköistä, että piispa olisi hankkinut yliopistokoulutuksensa vasta 40-vuotiaana, vaan 20-vuotiaana, kuten oli tapana. Tästä syystä on todennäköisempää että hän syntyi 1370-luvulla, jolloin hänen isänsä omisti Mynämäen Alasjoen tilan, joka voidaan liittää myös myöhemmin Maunun elämään. Hänellä oli monta sisarusta, joiden vaiheita myös tunnetaan. Maunun suhteesta kasvattipoikaansa, Olavi Maununpoikaan, on myös tullut enemmän tai vähemmän romanttisia tulkintoja. Palolakin myöntää, että voi olla mahdollista että Maunu ennen pappisvihkimystään 1400-luvulla olisi voinut olla naimisissa ja saada lapsia, mutta on silti todennäköisempää, että Olavi on hänen nimeltä tuntemattoman siskonsa tai hänen naispuolisen serkkunsa lahjakas poika. Maunu oli opiskellut Prahassa 1390-luvulla ja lähetti kasvattinsa sittemmin Pariisiin opintielle 1430-luvulla. Koulutus oli hyvin kallista, koska oli kustannettava lukukausi- ja tutkintomaksuja, kestitä kolleegojaan valmistumisen myötä sekä ostaa itselleen oppineisuuden tunnusmerkit: baccalaureukselle mm. sormus ja lisensiaatille mm. hattu ja käsineet. Mutta tämä ylin koulutus takasi, että sekä Maunu että Olavi olivat aikanaan selkeästi pätevöityneet hoitamaan kirkollisia virkoja valtakunnallisella tasolla.
1400-luvulla kirkolliselle uralle lähteneet elivät poliittisisesti vaikeita aikoja. Kirkossa oli ns. suuren skisman aika. Paavi oli nimittäin 1300-luvun alussa lähtenyt Rooman pikkukaupungista ranskalaisen kuninkaan käskyläiseksi Avignoniin. Yhdessä muiden mielipidevaikuttajien kanssa esim. Pyhä Birgitta oli ajanut paavin, Rooman piispan, paluuta ikuiseen kaupunkiin 1370-luvulla, sillä seurauksella että ranskalaiset nimittivät toisen paavin Avignoniin. Jossain vaiheessa paaveja oli eri leireissä jopa kolme. Pohjolan maat asettuivat tässä vaiheessa Birgitan tukeman Rooman paaviuden puolelle. 1370-luvulla paavit Gregorius ja Urbanus vahvistivat birgittalaisen sääntökunnalle Birgitan laatimat säännöt. Birgitta oli saanut aiemmin, ennen kuolemaansa 1373, vahvistuksen sääntökunnan perustamiselle vain augustinolaissäännöksiin perustuen. 1200-luvun uudisliikkeiden myötä oli nimittäin päätetty, ettei uusia sääntökuntia tulisi perustaa – pelkästään, jos he noudattivat jo ennestään olemassaolevia luostarisäännöksiä. Tästä tehtiin siis birgittalaisten kannalta tärkeä poikkeus 1377 viiva -79 välisenä aikana.
1400-luvun alussa Prahan yliopiston opettaja, Jan Hus seuraajineen vaati kirkollisia uudistuksia kohtalokkain seurauksin. Viimein päästiin lähemmäksi yhteisymmärystä monessa suhteessa Baselin konsilissa 1430-luvun lopulla. Olavi Maununpoika osallistui tähän, joten voisimme olettaa että myös Maunu oli hyvin tarkast perällä siitä, mitä siellä päätettiin. Pohjolan valtakunta asettui ns. Konsiilipaavien taakse, mutta solmivat myöhemmin uusia suhteita Rooman paaviuteen. Baselissa myös birgittalaiset saivat positiivista huomioita – kuten mainittua, ja tähän palaan vielä tuonnempana.
Poliittisesti ja yhteiskunnallisesti eurooppalainen 1400-luku oli nälänhätien, sotien ja ruttoaaltojen aikaa. On ilmeistä, että kärsittiin myös viileästä kaudesta ympäristöhistoriallisessa merkityksessä. Ranskan ja Englannin välissä jatkui 1450-luvulle asti kiista, joka tunnetaan Satavuotisena sotana. Kiista koski Ranskan kruununperimystä, johon Englannin kuninkaalla periaatteessa oli etuoikeus. 1300-luvulla myös Pyhä Birgitta oli jo aikoinaan pyrkinyt samaan osapuolet sopimaan kiistansa. Hän oli nähnyt sodan tuhoa pyhiinvaelluksellaan Ranskan läpi Santiago de Compostelaan 1340-luvulla ja laamannin tyttärenä hän piti laillisen kruununperijän, Englannin kuninkaan, puolia. Siksi ehkä olisi selitettävissä, ettei birgittalaiset koskaan ole ollut erityisen suosittu sääntökunta Ranskassa. 1400-luvun alussa konflikti oli pahentunut ja Ranskan kuningas hyvin tukalassa tilanteessa, koskan myös hänen omat rivinsä rakoilivat – Burgundin herttua oli liittynyt englantilaisiin. Tässä tilanteessa, 1420-luvulla, ilmestyi nuori neito, Orleansin neitsyt, jonka näyt lupasivat kuninkaalle voittoa. Näkyjen näkeminen ei ollut mitenkään 1400-luvulla eläneen ihmisen mielestä tavanomaista – elettiin aikoja, jolloin todella uskottiin että viimeinen tuomio oli hyvinkin lähellä. Ristiriitainen neito joutui kuitenkin englantilaisten käsiin, jolloin hänet poltettiin roviolla kerettiläisenä. Aikakautena pelättiin etenkin kerettiläisiä ajatuksia ja tästä syystä oltiin keskusteltu myös Pyhän Birgitan näkyjen aitoudesta ja oikeaoppineisuudesta. Alun perin hänet kanonisoitiin hyveellisen ja hurskaan elämäntapansa takia. Baselin konsilissa päädyttiin kuitenkin siihen, etteivät Birgitan ilmestykset olleet kerettiläisiä. Etenkin keskusteltiin siitä, mikäli nainen voi toimia luostarin johtajana, jos luostarissa on myös veljiä, kuten Birgitta oli toivonut. Päädyttiin kuitenkin siihen, että abbedissan johtama luostari hyväksyttiin. Tämä osaltaan edesauttoi, että sääntökunta sai uutta tuulta siipiensä alle, joka osaltaan varmasti edesauttoi toisen birgittalaisluostarin perustamista Ruotsiin, Turun hiippakuntaan, Täljen kokouksessa vuonna 1438.
Palattuaan opintieltään Suomeen 1400-luvun alussa Maunun kotimaassa koettiin itärajalla novogorodien hyökkäyksiä. Ns. unionihallitsijoina olivat kuningatar Margareeta ja Erik Pommerilainen, jotka olivat birgittalaisten suuria tukijoita. Margareeta oli Birgitan Märta-tyttären kasvattilapsi, joten on luonnollista että kuningatar lähti tukemaan Birgitan sääntökuntaa suurin elein. Kuningttaren tuen myötä, mutta myös sen takia, että sääntökunta oli hyvin intensiivisesti ajanut Birgitan kanonisaatiota v. 1391, Birgitan ja sääntökunnan merkitys kasvoi valtavasti vain muutamassa vuosikymmenessä.
Palataan siis vielä hetkeksi birgittalaisuuden alkulähteelle ja sääntökunnan perustajan omaan elinaikaan 1300-luvulle. Kuningas Maunu Erikinpojan aika, joka oli päättynyt hieman ennen tulevan Maunu-piispan syntymää, oli ollut Birgitalle suotuisaa aikaa, koska hän ilmeisesti toimi Maunu-kuninkaan hovissa ja kuningas kuunteli Birgitan neuvoja, sittemmin myös tämän ilmestyksiä. Rouva Birgitan isä oli arvostettu valtaneuvoksen jäsen ja laamanni, myös Birgitan aviomies seurasi tällaista uraa. Birgitta oli rouva ja kahdeksanlapsen äiti, joka leskeydyttyään aloitti toisen ”uransa”, keskiajan naiselle mahdollisen polun – profeetan tien. 1340-luvulta alkaen kuolemaansa saakka hän sai taivaallisia ilmestyksiä ja Kristukselta käskyn perustaa uusi viinitarha, uusi luostarisääntö erityisesti naisille. Tästä syystä hän lähti Romaan ennen riemuvuotta 1350 saamaan paavilta sääntökunnalleen siunauksen.
Birgitan teologiassa on läsnä voimakas kärsimys- ja moriusmystiikka sekä selkeä mariologinen painotus, joka on ajalle myös tyypillistä. Laupeuden äiti, Neitsyt Maria, joka joutui kestämään lapsensa kärsimykset ja kuoleman, oli monelle lohtu vaikeina aikoina. Hurskaan Maunu-kunikaan lahjoitus – Vadstenan kuninkaankarton luostaria varten – takasi, että sääntökunnalla olisi paikka, jossa toimia. Luostarinrakentaminen alkoi heti Birgitan tyttären, Katariinan, palattua Roomasta Ruotsiin äitinsä kuoleman jälkeen 1374. Mukana kunniasaattueessa tulivat pyhimyksen luut, jotka sijoitettiin Vadstenaan. Katariina, joka ajoi väsymättä äitinsä kanonisaatiota, kuoli kuitenkin kesken prosessin. Kuningatar Margareeta lähti nopeasti tukemaan hanketta, jonka taloudelliset kustannukset olivat valtavat. Skisman takia Rooman paavikin tosin hyötyi uudesta pyhimyksestä ja siitä, että Pohjolan valtakunta oli hänelle kiitollinen. Birgitan virallisella julistamisella pyhäksi oli myös valtava vaikutus hänen kulttinsa nopeaan leviämiseen koko Pohjolassa ja sittemmin Euroopassa sääntökunnan mukana 1400-luvulla. Ruotsin valtakunnan Turun hiippakunnassa toiminut ja uudistuksia ajanut piispa Maunu varmasti omalta osaltaan vaikutti Birgitan kultin laajaan leviämiseen.
Piispa Maunu oli varmasti jo varhain tietoinen uuden kotimaisen pyhimyksen kasvavasta vaikutuksesta. Ehkäpä hän kuuli kanonisaatiosta jo ollessaan Prahan yliopistossa 1390-luvulla? Jos hän kuuli, se ei olisi tavanomaista, koska aikoinaan saksalais-roomalainen keisari, Kaarle IV, oli saanut myös Birgitalta ilmestyksiä ja muun muassa pyynnön tavata paavi Roomassa ja sopia erimielisyyksistä. Kaarlen vaikutusvalta alueella oli näet ollut suuri – hän rakennutti muun muassa Prahan liepeille tärkeimmän linnansa, Karlsteinin. Keisari seurasi Birgitan ohjeita, ja tuleva pyhimys sai kokea paavin ja keisarin tapaamisen ikuisessa kaupungissa 1368. Birgitan näyt ovat teologisia, mutta myös poliittisia. Vanhan testamentin naisprofeettojen tavoin, keskiajan katolinen nainen pystyi vaikuttamaan ilmestyksien avulla, Jumalan puhetorvena. Birgitan kannalta on tosin tärkeää muistaa, että edellytys siihen, että häntä kuunneltiin, oli hänen ylhäinen syntyperänsä. Keskiajan maailmankuvassa ei eritelty maallisia ja poliittiisia asioita kirkollisista ja henkisistä kysymyksistä. Maailman historia seurasi Jumalan taivaallista suunnitelmaa luomisesta viimeiseen tuomioon. Oppineilla ja eliitillä oli siis käsitys, että tällä lineaarisella aikajanalla kukin maallinen ja kirkollinen toimija joko toimi Jumalaa seuraamalla tai Häntä vastaan. Rälssimiehen syntyperää omaavana Maunu-piispa toimi siis hänkin yhtä oikeutetusti poliitikkona kuin kirkonmiehenä. Etenkin Erik Pommerilaisen aikana piispojen hallintotehtäviä ja luottamustehtäviä peräti lisättiin entisestään. Turunhiippakunnssa piispan rooli oli muitakin maallisempi. Hän osallistui näin ollen hyvin aktiivisesti politiikkaan ja toimi useasti hurskaan Erik-kuninkaan luottamusmiehenä. Piispalla oli aika vapaat kädet toimia myös hiippakunnassaan. Maunu kehitti laajalti Turun hiippakunnan kirkollista elämää sekä rakentamalla kirkkoja että lisäämällä hallintoa, mutta myös levittämällä Pyhän Henrikin – Suomen paikallispyhimyksen – kulttia koko Ruotsin valtakunnassa, sekä lisäämäällä Birgitan kulttia valtakunnan itäisessä osassa. Tähän palaan vielä tarkemmin.
Vaikuttaa siltä, että Maunu todistettavasti tutustui birgittalaisiin viimeistään palattuaan Prahasta, vaikuttaessaan valtaneuvostossa ja Erik Pommerilaisen kirjurina 1400-luvun taitteessa. Kuten edeltäjänsä Margareeta, Erik ja hänen kuningattarensa Philippakin – sittemmin haudattu Vadstenan luostarikirkkoon – olivat hyvin hurskaita ihmisiä, kunnioittivat suuresti uutta pyhimystä ja tukivat merkittävästi hänen sääntökuntaansa, birgittalaisia. 1430-luvulla Unionia ravisutti ruotsalaisten suurmiesten kapina, joka oli alkujaan myös taloudellis-hallinnollinen, nimittäin ns. Engelbrecktin kapina. Valtakuntaa repikin sitten poliittinen kiista toisensa jälkeen, joissa pääosaa näyttelivät unionikuninkaat ja Ruotsin valtaneuvoston jäsenet, jotka eri tavoin pyrkivät lisäämään maallista valtaansa myös kirkollisen piirin avulla. Luonnollisesti kirkollinen hallinto ja maallinen valta kulkivat rinnan, koska kyse oli kuitenkin puolin ja toisin eliitin piiristä, jossa rälssimiehet, olivatpa sitten kirkollisia tai maallisia hallitsijoita, olivat käytännössä sukua toinen toisilleen. Täljen kokouksessa perustettu luostarikin on liitetty näihin unioninaikaisiin ristiriitoihin. Tosin jo piispa Bero Balk oli esittänyt aiemmin 1400-luvulla, että Turun hiippakuntaan voisi perustaa naisluostari. Lähteissä esiintyykin lyhyesti ns. Pyhän Annan luostari, mutta tästä hankeesta tiedetään hyvin vähän. Mahdollisesti kyseessä oli lyhyen aikaa toiminut dominikaaninen naisyhteisö.
Perustamisen syitä on ruodittu kauan ja perusteellisesti Suomen historiankirjoituksessa. Maunun intresseistä on esitetty ristiriitaisia tulkintoja. Viimeksi esimerkiksi professori Henrik Lilius on esittänyt seuraavaa koskien Täljen kokousta edeltänyttä tilannetta: [siteeraan] ”Piispa Maunu Tavast suhtautui kuitenkin varauksella birgittalaisluostarin perustamiseen Suomeen, koska hän pelkäsi ruotsalaisvaikutuksen Suomessa lisääntyvän sen myötä. Maunu Tavastin pelko Ruotsin vaikutuksen lisääntymisestä hänen hiippakunnassaan näkyy myös siinä, että hän toivoi, ettei Vadstenasta tulisi uuden luostarin emäluostaria, vaan uudesta luostarista tulisi Tanskan Maribon luostarin tytärluostari. Toisin kuitenkin kävi...”[sitaatti loppu]. Lilius on ilmeisesti sekoittanut Maribon Norjan Munkeliviin, johon muut tutkijat viittavat samalla tavoin. Oli miten oli, huomioikaa tässä retoriikassa Liliuksen käyttämiä myöhempiä, kansallisia maa-alueiden nimityksiä, joita tuskin käytettiin niiden nykymerkityksessä 1400-luvulla. Liliuksen tulkintaa vuodelta 2003 voisi näin ollen mieltää suomalais-kansalliseksi ja näin ollen hän edustaa jatkumon moneen edeltäjänäsä, seuraten 1900-luvun keskiajan tutkimuksen fennomanisiin tulkintoihin nojautuvien tutkijoiden ajatuksia. Professori Jalmari Jaakkola oli näet 1900-luvun puolissavälissä olettanut, että Maunun ja Vadstenan luostarin välit olivat viileät, koska Maunun käyntejä luostarissa ei mainita luostarin diaarissa. Moni muu lähde viitta tosin toiseen tulkintaan. Tosin diaaria ei edes pidetty kyseisenä ajankohtana, joten on luonnollista ettei Maunua mainita, jos ei mainita mitään muutakaan.
Professori Päivi Setälä on, niinikään vuonna 2003, ollut asiasta eri mieltä nojautuen piispan aikaisempiin toimiin, jotka ovat liitettävissä birgitalaisuuteen – näitä asioita esittelen hetken päästä, ja Setälä toteaa seuraavaa: [siteeraan] ”Hän [eli Maunu] suhtautui suopeasti dominikaaneihin ja birgittalaisiin. Naantalin luostari perustettiin Tavastin aikana ja hänellä oli aktiivinen rooli luostarin perustamishankkeessa, vaikka aloite ei ollutkaan hänen”[sitaatti loppu].
Ari-Pekka Palola esitti viitisentoista vuotta sitten, että Maunu oli tutustunut birgittalaisuuteen jo ennen piispanvalintaansa ja olen asiasta hänen kanssaan samaa mieltä, vaikka tarkkoja tietoja tästä ei ole säilynyt. Olen jo mainunnut, että Maunulla ensinnäkin oli läheiset suhteet jo 1400-luvun taitteessa valtaneuvostoon, jonka monet jäsenet olivat birgittalaisten tukijoita, kuten myös unionin hallitsijatkin. Palola on varma siitä, että Maunu suhtautui alusta alkaen myönteisesti Birgitan sääntökuntaan. Piispaksi vihkimisensä yhteydessä hän lähti saamaan paavin siunauksen viralleen Roomaan 1410-luvun alussa, kuten kuulua piti. Kuten pohjoismaisten vierailijoiden oli tapana, Maunukin yöpyi Roomassa ollessaan birgittalaisten talossa Piazza Farnesen laidalla. Birgitta oli Roomassa ollessaan asunut talossa, joka sittemin toimi aktiivisesti birgittalaisten kirja-painona ja kirkollisten, pohjoismaisten arvovieraiden ja majesteettien majatalona. Näin ollen hän ei olisi millään voinut välttää kosketusta itse pyhimyksen muistonvaalijoihin.
Palola on lisäksi näyttänyt seuraavaa: keväällä 1417 Maunun voi kytkeä eri asiakirjojen kautta Vadstenan luostariin. Hän kävi useasti luostarissa liittyen muun muassa luostarin oikeuteen ripittää suomalaisia pyhiinvaeltajia, vaikka nämä olisi kuulunut piispan ripin alaisuuteen. Jo ennen tätä suomalaisilla oli kytköksiä Birgittaan, koska kanonisaatioprosessissa 1300-luvulla on jo mainintoja ihmeistä, joita suomalaiset ilmoittivat veljille Vadstenassa. Birgitan suosio kuitenkin vain kasvoi kasvamistaan 1400-luvun alussa ja veti pyhiinvaeltajia varoineen Vadstenaan Turun hiippakunnasta. Onkin ilmeistä, että Maunu halusi samaa hyvää Turun hiippakunnalle. Jo vuonna 1418 hän hankki merkittäviä aneita Turun tuomiokirkolle, jota hän pian alkoi rakentaa merkityksellisemmäksi katedraaliksi kuin edeltäjänsä. Vuonna 1419 piispa kävi kuningas Erikin puolesta Italiassa paavin luona edistämässä birgittalaisten asioita, tällöin kyse oli Vadstenan aneoikeuksista. Vuonna 1421, kilvoitellessaan Upsalan arkkipiispuudesta jonka hän sittemmin ei kuitenkaan saanut, hän halusi mitä ilmeisemmin edistää katedraaliaan, mutta myös birgittalaisuutta, perustamalla Pyhän Ruumiin ja myös Birgitan alttarin ja prebendan tuomiokirkkoonsa. Prebenda sisälsi merkittäviä tiloja, joita hän vielä lisäsi lahjoituksena alttarille vuonna 1425. Kristuksen kärsimysmysiikka, Pyhään Ruumiin liittyen, oli ajan hengessä ja samaa mystiikkaa oli vaalinut myös Birgitta ja näin ollen birgittalaisetkin. Tässä suhteessa voisi mieltää Maunua siis hyvin birgittalaiseksi.
Naantali toimi aikanaan tärkeänä pyhiinvaelluskohteena, osin todennäköisesti korvaen Vadstenanmatkan suomalaisten kannalta. Näin ollen myös laajat lahjoitukset ja pyhiinvaellukseen liittyvät businekset saatiin Turun hippakuntaan tai pysymään täällä. Kyseessä on siis selkeästi piispan älykkäästi aikaansaama synergia-effekti. Tosin on pidettävä myös mielessä, että piispan motiivit ei ollut pelkästään maallisia, vaan hän halusi mitä ilmeisimmin edistää myös omaa ja hiippakuntansa hurskautta.
Ennen valtaneuvoston kokousta Täljessä vuonna 1438 piispa Maunu oli jo valmistellut birgittalaisluostari-asiaa birgittalaisten kanssa Vadstenassa. Maunun kirjeessä luostarille käy ilmi, että hän toivoi heidän lähettävän tiettyjä henkilöitä Turun hiippakuntaan. Vadstena lähetti kuitenkin toiset edustajat kuin mitä Maunu oli toivonut. Tästä syystä moni tutkija on tulkinnut asian niin, että Maunu olisi halunnut vastustaa ns. ”ruotsalaisvaikutteita” ja mielummin perustaa luostari Munkeliv-luostarin tytärluostarina. Palola ei pidä tätä mahdollisena, koska Munkelivissä koettiin 1430-luvulla rajuja sisäisiä kiistoja, joihin Maunu ei todennäköisesti halunnut osaa eikä arpaa. Kun Pohjoismaat Baselin konsilissa 1439 siirtyivät konsilin puolelle paaviuskiistassa, birgittalaiset pysyivät Rooman obedienssissa. Näin ollen Vadstenan ja Naantalin tiheät kontaktit äiti- ja tytärluostarina takasivat myös sen, että tämä suhde paaviuteen varmasti vaikutti piispan päätökseen siirtää Turun hiippakunta muista poiketen Rooman paaviuden obedienssiin vuonna 1445. Ennen siirtymistään eläkkeelle piispa ajoi Vadstenan asioita omistussuhteiden riitatilanteissa hiippakunnassaan sekä vieraili todistettavasti vielä viimeisen kerran pääluostarissa vuonna 1450.
Mainitsin jo birgittalaisia koskevia ongelmia 1400-luvun alussa, eli sitä, että Birgitan ilmestyksiä kritisoitiin ja paavi kielsi näin ollen uusien luostareiden perustamisen. Teologisista kysymyksistä päästiin kuitenkin Baselissa yhteisymmärrykseen birgittalaisluostareiden johtajuudesta, jolloin paavi 1430-luvun keskivaiheilla epäsi aiemman kieltonsa. Näin ollen uusille luostareiden perustamisille ei enää ollut paavin kieltoa. Palola ehdottaa, että Maunu-piispa tähän saakka olisi toivonut naisluostaria Suomeen, mutta esimerkiksi dominaanista, kunnes birgittalaiskielto peruttiin. Tällöin Maunu olisi ollut birgittalaisluostarinperustamisen kannalla. Ei ole varmaa tietoa siitä, kuka olisi voinut olla perustamis-idean takana, mutta asia ei olisi voinut edetä ilman hiippakunnan piispan lupaa, joten Maunun roolia ei voi väheksyä. Fennomaaniset tutkijat ovat aikaisemmin ajatelleet, että birgittalaisluostarin perustaminen olisi ollut ruotsalaisen eliitin keksintö evätä suomalaisten dominikaani-haaveet, mutta esimerkiksi Palola on perusteellisesti torpedoinut tällaiset käsitykset. On ilmeistä, että piispa oli alusta alkaen hyvissä väleissä Naantalin luostarinväen kanssa ja välit pysyivät lämpiminä. On mahdotonta, että tuomiokirkon ja luostarin intressit olisivat olleet kilpailla aneista ja lahjoituksista ja näin ollen asettua vastakkain. Vaikuttaa näet siltä, että molempien edistäminen ja tahojen yhteistyö lähinnä lisäsi hiippakunnan kokonaisvaltasta maallista ja henkistä kehitystä. Mistään kilpailusta ei siis liene ollut kyse.
Täljen asiakirjassa mainitaan virallisesti luostarin perustamissyiksi veljien harjoittama saarnaaminen sekä ripitykset. Kansa näet hyötyi tällaisesta toiminnasta. Turun hiippakuntaan perustettu Armon laakson luostari, Vadstenan tytärluostari, siirrettiin kahteen otteeseen, ennenkuin luostari sai merkittävän tilan lahjoituksena Raisiosta ja paikaksi vakiintui nykyinen, Ailosenniemellä. Unionikuningas Kristoffer hyväksyi siirtymisen ja antoi 1443 luvan perustaa luostarin lähettyville myös kauppapaikan, nykyisen Naantalin kaupungin. Piispojen tuli tehdä luostareihin, kuten seurakuntiinsakin, piispanvierailuita, ja näin ollen Maunu kävi useasti Naantalissa virkansakin puolesta. Maunu onnistui kartuttamaan piispan omaisuutta merkittävällä tavalla ja pystyi tekemään laajoja hankintoja ja lahjoituksia – on ilmeistä, että hänen toimestaan rakennettiin lukuisia kivikirkkoja sekä Varsinais-Suomessa että Uudellamaalla. Näissä kirkoissa ilmenee tutkijoiden mukaan myös selkeitä birgittalais- ja Naantali-vaikutteita. Esimerkiksi luostarin sinetissä ja luostarikirkossa esiintyvä tärkeä symboli, Kristuskasvo (ns. Veronika-kuva), näkyy myös muissa Turun hiippakunnan 1400-luvun kirkoissa. Symboli oli voimakas rukokusen väline – sitä katsoessaan välttyi äkkikuolemasta. Maunu levitti osaltaan myös Birgitan ja Henrikin kulttia lukuisine hankintoineen. 1410-luvulla hän hankki Flanderista upean Henrikin sarkofagin laatat, johon on kuvattu Henrikin ohessa myös muita pyhiä, muun muassa Birgitta. Piispa Maunu vaikutti suuresti myös henkiseen elämään hiippakunnassaan, painottaessaan muun muassa saarnaamisen kansan kielellä – tästä tuli luonteenomainen piirre myöhäiskeskiajan Turun hiippakunnalle. Tätä harrastivat myöhäiskeskiajalla nimenomaan birgittalaiset, joten on ilmeistä että tämäkin piispan aikaansaannos on saanut vaikutteensa heiltä.
Maunun seuraaja Olavi riitaantui kuitenkin Vadstenan kanssa 1450-luvulla, vaikka hän tuomiokapitulin johtajana oli aikoinaan osallistunut Naantali-hankkeseen ja hänellä oli mitä ilmeisimmin ollut hyvätkin suhteet birgittalaisiin. Vaikka riita, joka alkoi piispan maariidasta luostarin lampuotien kanssa, soivittiin, heidän välinsä jäivät Palolan mukaan viileiksi. Naantalin luostarista tuli Turun hiippakunnan ainoa varsinainen luostari. Dominikaanit ja fransiskaanit olivat näet ns. kerjäläisveljestöjä, jotka asuivat löyhemmissa konventti-yhteisöissä. Lisäksi birgittalaisjärjestö oli siis varsinaisesti tarkoitettu naisille, vaikka luostarissa toimi myös joukko pappisveljiä – he olivat välttämättömiä suorittamaan ripit, messut, saarnat jne., eli pappisvihkimystä vaativia tehtäviä. Birgittalaisiin kuului lähinnä eliitin poikia ja tyttäriä ja näin ollen 1400-luvun luostarijärjestöllä oli merkittävä poliittinen rooli jopa Euroopan mittakaavassa. Ei ole siis ihmeellistä, että sääntökuntaa sekä tuki että myös edisti myös Turun hiippakunnan piispa Maunu. On ilmeistä, että Maunu suhtautui birgittalaisiin myönteisesti, mitä olen tässä osaltani esittänyt. Elämänsä ehtoopuolella Maunu-piispa muutti Naantalin luostaria vastapäätä sijaitsevalle niemelle. On ilmeistä, että hän oli jopa ryhtymässä veljeksi, mutta todennäköisesti ikänsä puolesta tyyti jäämään vaan sääntökunnan niinsanotuksi ulkojäseneksi ja tukijaksi. Hän teki suuria lahjoituksia myös itse kivisen luostarikirkon rakentamista varten. Uusien 2000-luvulla tehtyjen arkeologisten tutkimusten valossa kirkon rakentaminen kesti odotettua kauemmin, koska kärsittiin kylmästä ilmastosta ja kivinen kirkko valmistui sittemmin vasta 1400-luvun toisen puoliskon aikana. Tilmaston viileys näet vaikeutti ajan rakennustekniikan käyttöä, eli ei voiut tehdä vaadittavia kalkkilaastilla tehtäviä muuraustöitä kovin tehokkaasti.
1900-luvulla Birgitasta ja Naantalin birgittalaisista kiinnostuneet lehtori Julius Finnberg, joka oli Turun linnassa työskennellyt kirkkohistorioitsija, ja Hufvudstadsbladetin Kemiöstä kotoisen oleva päätoimittaja ja tuleva tirehtööri sekä kunniatohtori, Amos Anderson, pitivär myös maunu Tavastia birgittalaissuosijana. Finnberg ja Anderson järjestivät ns. vesper-hetkiä Naantalissa 1920-luvulla ja pystyttivät lukuisia muistomerkkejä Varsinais-Suomessa keskiaikaan tai varhais-historiaan liittyen. Eräs näistä muistomerkeistä oli piispa Maunu II Tavastille pystytetty muistokivi Mietoisten kirkon vieressä. Kivi pystytettiin vuonna 1927 juhlallisessa tilaisuudessa, jossa Anderson puhui suomeksi Tavastin opintiestä ja merkityksestä maamme historiassa. Andersonin ja Finnbergin Birgitta-kiinnostus oli mittava, joten tämän he myös jakoivat hyvän piispan kanssa, vaikka vuosisadat erottivat nämä herrat toisistaan.
Summa summarum. Vaikka piispan birgittalaiskytköstä on aika ajoin nähty eri valossa, on ilmeistä että Maunu tuki Birgitan kulttia ja sääntökuntaa. Vaikka piispan viimeisestä kodistaan, josta hän salmen yli näki luostarin kukoistuksen sarastuksen, ei ole näkyviä jälkiä, hänen läheisistä birgittalaisuuskytköksistään muistuttaa tänään meille siellä myös hänelle, 1930-luvulla ns. Niemen talon seinälle Vallis Gratiae-seuran toimesta, kiinnitetty muistolaatta. Kiitos!
Om man vill läsa mer kan man alltså ta fram Ari-Pekka Palolas bok om Magnusarna från 1997 och även läsa Birgit Klockars artikel Magnus Tavast, Birgitta och birgittinerna i Historisk tidskrift för Finland 1976.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar